— Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs, tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he molemmat juoksivat, — Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään." Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan, — hän oli kuollut.
Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:
— Entäs murhaaja?
Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:
— Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.
Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?
Jeanne säpsähti:
— Teidänkö veljenne? Rosvo?
Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:
— Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla nälkään.
Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti: