Siihen vastasi paroni hilpeästi:
— Saatpa nähdä, tyttöseni.
Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi. Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä, viisto auringon säde.
Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas, kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman.
Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä viserrystä.
Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä.
Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa. Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen horroksissa vielä.
Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä. Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin ruumiinsakin.
Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt, hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui heti.
Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken.