Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.
Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.
Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.
Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.
Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta, kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus lopussa.
Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, rauenneena unelmana.
Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä, päätti hän lähteä ulos.
Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa? Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.
Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat, kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen. Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana, että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.
Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.