Ja hän istui uunin ääreen.
Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena käsiään ja sanoi:
— Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.
Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:
— No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa talossasi, vanhusten luona?
Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti, aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo ne taas liittää yhteen.
Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti unhottaneen vaimonsa.
Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.
Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran, alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.
Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien eteen: