— Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona jäätää.
Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:
— Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen väsyneitä?
Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja kolkolta.
Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.
Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään järkeily pääse.
Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan, sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen. Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma huoneensa.
Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli talon kattoa.
Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.
Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.