Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko, hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili valkoinen hyrsky.
Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.
Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa. Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.
Sen jälkeen hän palasi kotia.
Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.
Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän? Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä, joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen. Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa huoneessa.
Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.
Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset, joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.
Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:
— Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?