Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.
Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui, että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa aviopuolisoita olleetkaan.
Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?
Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä, ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?
Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.
Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.
Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä
Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin,
ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des
Vauds-suvun vaakunan kanssa.
Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen oviin.
Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan, nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.
Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.