— Ei se ole Välimereen verrattava.
Mutta hänen isänsä pahastui:
— Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!
Huoahtaen myönteli Jeanne:
— Niin, ehkä olet oikeassa.
Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.
Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen surulliseksi.
Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan pihan perällä.
Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä, siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät kauas siitä, mikä heille on rakasta.
Alistuvalla äänellä lausui hän silloin: