Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta. Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.
Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka, jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli palannut Korsikasta.
He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään, silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli, sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn, tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet sekoittaen suudelmansa veteen.
Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee lehdettömässä metsässä.
He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret, ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine, möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan, ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa. Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille, keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.
Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.
Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.
Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:
— Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen! Eikö totta, Jeanne?
Tämä vastasi viluisella hymyllä: