Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.
Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää tytön liikkuvan. Hän lausui:
— Rosalie!
Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi hän kovemmin:
— Rosalie!
Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.
Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.
Jeanne kiirehti hänen luokseen:
— Mikä sinun on, mikä sinun on?
Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana. Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.