— Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun käsissäni!
— Sinä olet saanut avioeron?
— En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia… todistuksia… todistuksia siitä että hän pettää minua… veres rikos… aatteles!…veres rikos… hän on minun vallassani…
— Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?
— Kyllä…oikeastaan ei…kyllä ja ei… minä en sitä tiedä. Mutta minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.
— Miten sinä olet menetellyt?
— Miten minä olen menetellyt?…Kas näin! Oh! minä olen ollut ankara, kovin ankara. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän on käynyt inhoittavaksi, kerrassaan inhoittavaksi, raa'aksi, karkeaksi, mielivaltaiseksi, vieläpä halpamaiseksikin. Minä sanoin itselleni: Tätä ei saa jatkua, tästä täytyy tulla avioero! Mutta millä lailla? Se ei ollut helppoa. Minä olen koettanut saada hänet lyömään itseäni, mutta hän ei ole tahtonut. Hän vastusti minua aamusta iltaan, pakoitti minut menemään ulos silloin, kun minua ei haluttanut, ja pysymään kotona silloin, kun minä halusin syödä päivällistä kaupungilla; hän teki minun elämäni sietämättömäksi viikon alusta sen loppuun asti, muttei vain lyönyt minua.
Silloin minä koetin ottaa selvää siitä, oliko hänellä jalkavaimoa. Hänellä kyllä oli, mutta hän käytti tuhansia varokeinoja mennessään hänen luokseen. Heitä oli mahdoton yllättää yhdessä. Arvaappas, mitä minä silloin tein?
— Sitä minä en arvaa.
— Oh! sinä et tulisi arvaamaan sitä koskaan. Minä pyysin veljeäni hankkimaan minulle tuon tyttösen valokuvan.