— Miehesi jalkavaimon kuvan?
— Niin juuri. Se maksoi Jacquesille viisitoista kultarahaa, yhden illan hinnan, kello seitsemästä puoleenyöhön asti, kolme kultarahaa tunnilta. Hän sai valokuvan kaupanpäälliseksi.
— Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt saada se vähemmällä, jollakin kujeella, tarvitsematta samalla kertaa ottaa originaalia, itse ihmistä.
— Oh! hän on sievä. Hän ei ollut ollenkaan vastenmielinen Jacquesille. Ja sitten minä tarvitsin häntä koskevia erikoistietoja, tietoja hänen vartalostaan, hänen rinnastaan, hänen ihostaan ja tuhansista muista seikoista.
— Minä en ymmärrä sinua.
— Kohta tulet näkemään. Kun minä sain tietää kaiken sen, mitä halusinkin, niin minä menin… kuinkas minä nyt sanoisinkaan… inä menin erään… affääri-ihmisen luokse… sinähän tiedät… erään niitä miehiä, jotka toimittavat kaikenkaltaisia… kaikenlaatuisia asioita… minä menin… jonkinlaiseen… ilmoitus- ja rikosasiaintoimistoon… tottahan sinä jo ymmärrät.
— Kyllä, melkein. Ja sinä sanoit hänelle?
— Minä sanoin hänelle, näyttäen Clarissen (hänen nimensä on Clarisse) valokuvaa: "Herrani, minun täytyy saada kamarineitsyt, joka muistuttaa tätä. Hänen täytyy olla kaunis, aistikas, hieno ja puhdas. Minä maksan hänelle, mitä häh pyytää. Jos se tulee maksamaan minulle kymmenentuhatta frangia, sitä pahempi. Minä en tarvitse häntä kolmea kuukautta enempää."
Mies näytti kovin hämmästyneeltä. Hän kysyi: "Tahtooko rouva, että hänen tulee olla nuhteeton?"
Minä punastuin ja änkytin: "Totta kai, kuin itse rehellisyys."