Hän joi yhä enemmän ja enemmän, silmät raukeina kirkkaasta viinistä, ja välttämätön halu paljastaa totuus, mikä halu välistä valtaa juopuneet, vei häntä eteenpäin.
Hän puuttui uudestaan puheeseen. "Ah, tuo toinen puoli pitää kiirettä… liiallista kiirettä… mutta he ovat yhtä kaikki oikeassa, he. On päiviä, jolloin se ei heille onnistu, mutta on myöskin sellaisia, jolloin heillä on menestystä, kaikesta huolimatta.
"Rakkaani… jospa sinä tietäisit… miten hullunkurista se on… kaksi eri mieslajia…. Kas, nuo ovat, kuten sinäkin, eivät koskaan kuvittele, millaisia nuo toiset ovat… ja mitä he tekevät… heti… kun huomaavat olevansa kahden kesken kanssamme…. He ovat niitä, jotka panevat kaiken alttiiksi!… He saavat korvatillikoita… se on totta… mutta mitä vahinkoa heillä siitä sitten on… he tietävät, että me emme lörpöttele koskaan. He tuntevat meidät, he…"
Minä tarkastin häntä inkvisiittorin silmillä, täynnä hullua halua puhuttaa häntä saadakseni tietää kaiken. Miten monta kertaa minä kysyinkään itseltäni: "Miten nuo toiset miehet käyttäytyvät naisia, meidän naisiamme kohtaan?" Minä haistoin hyvinkin, että ei tarvinnut muuta kuin nähdä jossakin salongissa kahden miehen puhuttelevan julkisesti samaa naista, jonka kanssa he vuoron perään ovat joutuneet kahden kesken, huomatakseen, että heillä olisi aivan erilainen käytöstapa, vaikka tuntisivatkin tuon naisen yhtä hyvin. Jo ensi silmäyksellä havaitaan, että tietyt henkilöt, joilla on luontainen viettelemisen taito, tai jotka ovat vain meitä nokkelampia ja häikäilemättömämpiä, pääsevät yhdessä tunnissa pitemmälle keskustellessaan naisen kanssa, joka heitä miellyttää, kuin me yhdessä vuodessa. No niin, käyttävätkö nuo miehet, nuo viettelijät ja uskaliaat tilaisuuden sattuessa niin rohkeasti käsiään ja kieltään, että se meistä tuntuisi innoittavalta törkeydeltä, mutta jota naiset kenties pitäisivät vain anteeksiannettavana julkeutena, säädyttömänä ihailunosoituksena heidän vastustamattomalle viehättäväisyydelleen?
Kysyin siis häneltä: "Eikö totta, miesten joukossa on sellaisiakin, jotka ovat hyvin hävyttömiä?"
Hän heittäytyi nojalleen tuolinsa selustaa vastaan voidakseen nauraa mukavammin, mutta hänen naurunsa oli hermostunutta, sairasta, se oli sellaista, mikä päättyy hermokohtauksiin; sitten vähän rauhoituttuaan hän vastasi: "Ah! ah! rakkaani, hävyttömiäkö?… siis sellaisia, jotka uskaltavat kaiken… heti kohta… kaiken… ymmärrätkö sinä… ja paljon muuta vielä lisäksi…"
Tunsin joutuneeni kuohuksiin aivan kuin jos hän olisi paljastanut minulle hirvittävän asian.
— Ja te sallitte sitten tehtävän sellaista, te?…
— Ei… me emme sitä salli… me annamme korvatillikoita… mutta se miellyttää meitä yhtäkaikki… He ovat paljon hauskempia kuin te, he!… Ja sitten heidän seurassaan täytyy aina pelätä, koskaan ei saa olla rauhallisena…ja suloista on pelätä… pelätä semminkin sitä. Heitä täytyy pitää alati silmällä… tuntuu siltä kuin olisi kaksintaistelussa… Heidän silmistään näkee, missä heidän aatoksensa pyörii tai minne heidän kätensä pyrkivät. He ovat kuormarenkejä, jos niin tahdot, mutta he rakastavat meitä paljon paremmin kuin te!…
Omituinen ja odottamaton tunnelma valtasi minut. Vaikka olenkin poikamies ja päättänyt siksi jäädäkin, niin yhtäkkiä minä tunsin sydämeni asettuvan aviomiehen kannalle tähän riettaaseen tunnustukseen nähden. Minä tunsin itseni kaikkien niiden luottavaisten miesten ystäväksi, liittolaiseksi ja veljeksi, joita nuo kaikki hameenhelmarosvot, jolleivät nyt juuri ryöstä, niin ainakin pettävät.