Sitten me teimme pienen kierroksen kuutamossa. Minä kuiskasin hänen korvaansa kaiken sen hellyyden, mikä täytti sydämeni. Minä likistin häntä itseäni vastaan, syleilin häntä vähän päästä, kostuttaen huuleni hänen huulissaan. Meidän edellämme eno ja Rivet keskustelivat keskenään. Heidän varjonsa seurasi heitä vakavana hiekkaisilla teillä.
Palattiin takaisin. Pian saapui sähkösanomapoika ja toi sähkösanoman, missä täti ilmoitti, ettei voinut saapua ennenkuin seuraavana, aamuna, seitsemän aikaan, ensimäisellä junalla.
Eno sanoi: "No niin, Henriette, mene näyttämään näille herroille heidän kamarinsa." Paiskattiin kättä vanhukselle ja noustiin yläkertaan. Henriette vei meidät ensiksi Rivetin huoneeseen, joka kuiskasi korvaani: "Ei olisi ollut vahingoksi, vaikka olisi vienyt meidät ensiksi sinun huoneeseesi." Sitten Henriette johti minut minulle määrättyyn kamariin. Jouduttuani hänen kanssaan kahden kesken minä otin hänet syliini ja koetin pimittää hänen järkeään ja voittaa hänen vastarintansa. Mutta kun hän tunsi, että hänen voimansa olivat pettämäisillään, niin silloin hän livahti tiehensä.
Minä heittäydyin vuoteeseen, hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa, hyvin kiihtyneenä, hyvin nolona, tietäen hyvin, ett'en tulisi nukkumaan ollenkaan, miettien kömpelöä käyttäytymistäni, kun ovelleni koputettiin hiljaa.
Kysyin: "Kuka siellä?"
Vieno ääni vastasi: "Minä."
Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään. "Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda: suklaata, teetä, vaiko kahvia?"
Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen: "Tuokaa minulle… tuokaa minulle… tuokaa minulle…" Mutta hän livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.
Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja, löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään, puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.
Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."