Pikku paroonitar Andrée de Fraisières ja pikku kreivitär Noëmi de
Gardens olivat hutikassa, kokonaan humalassa.
He olivat syöneet päivällistä kahden kesken lasisalissa, mikä oli meren puolella. Avonaisista ikkunoista tunkeutui sisään hiljainen kesäinen tuuli, leppoisa ja samalla kertaa raitis, mehevä merituuli. Selkäkenollaan pitkissä nojatuoleissaan nämä nuoret rouvat ottivat nyt vähän päästä pienen kulauksen chartreuseä, poltellen savukkeita ilmaisten toisilleen salaisuuksia, sellaisia, joita ainoastaan tuo soma, odottamaton humala saattoi tuoda heidän huulilleen.
Heidän miehensä olivat iltapäivällä palanneet Parisiin, jättäen heidät yksikseen tälle autiolle rannalle, minkä olivat valinneet välttääkseen siten muodissa olevien kylpypaikkojen kohteliaat naistenliehijät. Ollen itse poissa viisi päivää seitsemästä he pelkäsivät kovasti maaseudulle tehtäviä retkeilyjä, nurmikolla nautittavia aamiaisia, uintiharjoituksia ja nopeata tuttavallisuutta, mikä syntyy kylpypaikkojen toimettomuudessa. Kun Dieppe, Etretat, Trouville olivat näyttäneet heistä peloittavilta, niin he olivat vuokranneet erään talon, jonka joku eriskummallinen ihminen oli rakentanut Roquevillen laaksoon, lähelle Fécampia, ja sitten hyljännyt sen, ja tänne he olivat sitten kätkeneet vaimonsa koko kesäksi.
Nuoret rouvat olivat nyt humalassa. Keksimättä mitään aikansa kuluksi pikku paroonitar oli ehdottanut pikku kreivittärelle hienoa päivällistä samppanjoineen. He olivat ensin huvittaneet itseään suuresti päivällisen valmistamisella, sitten he olivat nauttineet sen ilomielin, juoden tanakasti janoonsa, minkä heissä oli synnyttänyt hellauunin lämpö. Nyt he jaarittelivat ja puhelivat puita heiniä yhteen ääneen, poltellen savukkeita ja huuhdellen kurkkuansa rauhallisesti chartreusillä. He eivät enää tienneet, mitä kaikkea he päästivät suustaan.
Kreivitär, jonka jalat olivat kattoa kohden erään tuolin selustalla, oli eksynyt vielä pitemmälle kuin hänen ystävättärensä.
— Tällaisen illan lopettamiseksi, sanoi hän, meillä olisi pitänyt olla rakastajat. Jos minä olisin aavistanut tämän joku aika sitten, niin minä olisin tuottanut heitä kaksi Parisista ja luovuttanut sitten sinulle toisen…
— Minä, puuttui toinen puheeseen, minä keksin niitä aina, yksinpä tänä iltanakin minulla olisi yksi, jos vain tahtoisin.
— Kas vaan! Roquevillessäkö, rakkaani, jokin talonpoika, vai miten?
— Ei, ei sinne päinkään.
— Kerroppas minulle, ystäväiseni.