Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.
Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.
Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.
Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan. Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut hänet?"
Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään viha ja huulillaan kiivaat sanat!
Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse, ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan. Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."
Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.
Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"
Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.
Tyttö jatkoi: "Mitä nyt? Oletko tullut kuuroksi torstain jälkeen?"