Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.
Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.
Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen nimi?"
Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."
Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen.
Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!
Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."
Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli: "Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.
Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä näkemättä."
Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä tarkoitatte?"
"Mitäkö? Ettekö arvaa?"