Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.
Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."
Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi vapisemaan.
Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.
Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"
Duroy koetti nauraa: "No, no, älä nyt ole lapsellinen."
Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."
Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.
Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."
Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään tyytyväisenä suunnitelmaansa.