Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on ihastuttava, todella ihastuttava, ihast…" Äkkiä hän keskeytti. Hän oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.
Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.
Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä, kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä, rohkeina, tavallaan ihaillen…
Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia. Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja. Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta, ei niin ainoatakaan…"
Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä ihmiset siitä ajattelisivat?
Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.
Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan väsynyt niiden ihailemiseen.
Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa, herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.
Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla mielihyvällä…"
Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.