Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen käpälä! Eipä ole hullumpi!"
Palvelija näyttäytyi ovella ja ilmoitti: "Rouva, pöytä on katettu."
Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit, joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman, vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt, epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa. Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti, melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.
Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.
Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa alkoi uudelleen.
Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.
Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan ja epäröimättä.
Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur, joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:
"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"
"Tietysti: paronitar de Livarin?"