"Mutta kukaan ei tule.
"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.
"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."
Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä ja alistuneella äänellä:
"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä, ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."
Sitten, hetken vaiettuaan, hän virkkoi: "Minulla on vain runo."
Ja luoden katseensa kohti kalpean täysikuun hopeoimaa taivasta hän deklamoi:
"Mä tutkin taikasanaa oudon ongelman
tuikkeesta taivaan ja tähden kalpean."
He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti. Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin, hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en osaa odottaa mitään ääniä."
Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi, lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."