Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla kuin heidän kynänsäkin.
Minkä täten nimelläni allekirjoitan:
Louis Langremont.
Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty, vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.
Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.
Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa La Plumea. "No", hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi peräytyä."
Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne
Rival. Hän hoitaa asian."
Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa, joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä. Kuka teillä on toisena todistajana?"
"En tiedä, ei minulla ole ketään."
"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"