Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea, tavattoman kalpea.
Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.
Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut. Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää voi liikkua.
Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.
Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän väistyi hytisten sivuun.
Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti, hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.
Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka minun käy?"
Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti, keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."
Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman varalta."
Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta, armas äiti…"