Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan voinut mennä takuuseen.
Hän sanoi: "Ei, minun täytyy olla rohkea."
Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi lasin vettä ja meni makuulle.
Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki silmänsä.
Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas oikealle.
Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"
Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä määrin hän oli hermostunut.
Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta:
"Pelkäänkö minä?"
Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin, mitä tapahtuisi silloin?
Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.