Sitten hän sanoi: "Nyt menemme syömään. Kello on kaksitoista."
Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.
Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa kaksintaistelun piti tapahtua.
Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.
Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu! Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia, tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä metsäkarjuja.
Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"
Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176, rue Montmartre. Ei mitään muuta.
Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut riitaan lihakauppiaansa kanssa!
Hän virkkoi vielä kerran ääneen: "Se elukka!"
Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.