"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"
Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte — te edistytte."
Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin hän lähti.
Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän istahti miettimään.
Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa? Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä, että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.
Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön oikeassa."
Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta. Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä, synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan, kauan.
Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on järjestyksessä!"
Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi… kiitos." Pakinoitsija jatkoi: "Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme. Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen. Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos näin, Boisrenard!"
Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.