Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.
Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.
Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei, ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on ainoa keino pysyä rohkeana."
Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli kasvojaan.
Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.
Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen, niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.
Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!
He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja selitti:
"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"
"Kiitos, oikein hyvin."