Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä hänen oli hyvin vaikea hengittää.
Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan. Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin, aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä liikkeitä.
Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:
"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"
"Kiitos, en tarvitse mitään."
Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.
Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään.
Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien arvonnassa."
Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.
Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.