Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän. Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä, nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka eivät lämmittäneet.
Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän ja vastustajaimme revolvereista."
Duroy vastasi koneellisesti:
"Kiitoksia paljon."
Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään: 'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.
"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen kuin on laskettu kolmeen."
Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta, kohotan käteni."
Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."
Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin! Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.
Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian. Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi katkaista jalkansa!…