Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala kaupunkiin ja merelle.
Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila!
Mistä hitosta he saavat rahaa?"
Hameen kahina sai hänet kääntymään.
Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten he katselivat toisiaan.
Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin ennen. Hän kuiskasi:
"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"
Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."
Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän noutamaan matkalaukkunne."
Duroy kumarsi kohteliaasti: "Kuten tahdotte."
"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.