Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.
Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.
Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.
Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"
Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.
Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."
Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"
"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu Voltairen pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."
Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."
Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.