Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.
Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.
Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?… Kahdeksan… kymmenen… viisitoista tai kaksikymmentä… ehkä kolmekymmentä… mutta ei enempää… Teillä on aikaa, teillä… minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin… niinkuin minä edelleenkin olisin mukana…"
Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe… Se on kamalaa… Sitten en enää näe mitään… en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni… en pienimpiäkään esineitä… laseja… lautasia… sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä… vaunuja… Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla… Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"
Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.
Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois… Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."
Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.
Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.
Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"
Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.