Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.
Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn, huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa. Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.
Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.
Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta, jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.
Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.
Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut kauankin Pariisissa?"
Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä sanomalehtialalle."
Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi hiljaa: "Niin, tiedän sen."
Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.
Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.