Oli siis istuuduttava pöytään.
Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana. Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja lantatunkioiden hajua hän rakasti.
Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.
Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena. Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt, murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo. Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten uneksinut?
Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan, kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi, koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat, tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki mitä he sanoivat.
Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään, vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.
Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"
Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja valkoisia luulevyjä.
Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä esiliinallaan.
Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."