Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin
kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle:
"Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn.
Ilman häntä et olisi mitään!"
Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea.
Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!
Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine, kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut, mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet pikkuseikat.
Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut ja omistanut.
Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään: "Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa minut raivoon."
Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä naimisiin sellaisen hölmön kanssa."
Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"
Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen, milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.
Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:
"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske valmistamaan sellaista."