Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi…"
Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt hillitsemään:
"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."
Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.
Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä vastannut mitään.
Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:
"Charles’in kintut kai aina palelivat?"
Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista.
Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."
Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin." Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa kättä.
Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa:
"Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"