Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin… kas niin… tunnusta!"
Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"
Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.
Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin näkyvinä, hitaasti uiskenteli.
Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.
Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta. Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen päästään!
Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!
Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi, tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen, mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista, kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?
Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia. Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."
Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy asettautua kaiken yläpuolelle."