"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.
He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien halua saada suudella.
"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."
"Minäkin rakastan teitä."
"Sinä… siis… sinä et enää ole minulle vihainen?
"Tavallaan olen, tavallaan en… Olin ensin vihoissani, mutta sitten ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä takaisin jonakin päivänä'!"
"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu. Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja katosi vihaisen näköisenä."
"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."
"Älä nyt!"
"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää sinua herra Forestier’ksi."