Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne. Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.
"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat hankalia kaikille tulokkaille."
Norbert de Varenne keskeytti hänet:
"Niin… He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä. He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."
Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."
Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.
Herra Walter kysyi: "Tunnetteko Algeriaa, herra?"
Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."
Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.
Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.