Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi polvilleen.
Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos, kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin… Antakaa minun joskus tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"
Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin, mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että tämä… tämä… seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy! Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."
Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa, mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:
"En odota mitään… en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti, että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni, valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"
Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi: "Minäkin rakastan teitä."
Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi:
"Oh, suuri Jumala…!"
Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava… minä… jolla on kaksi tytärtä… mutta minä en voi… minä en voi… En olisi koskaan luullut… en olisi koskaan uskonut… se tunne on liian väkevä… se on väkevämpi minua… Kuulkaa… kuulkaa… en ole koskaan rakastanut ketään toista… kuin teitä… vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh, kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää, rakastan teitä…"
Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.
Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä koskettaa, puristaa…"