Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti tehnyt hänestä lopun hellyydellään.
Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon. Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat, vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."
Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut. Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta, tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa, myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä, typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.
Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme, joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä. Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat, jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla. Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani", "kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.
Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti, kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.
Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa, pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon eikä Julian kyyneliä.
Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni!
Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"
Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja "poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä "ämmäkseen".
Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"
Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.