Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat toisensa hänen ovellaan.
Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.
Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa, Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin, kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien epäkauniit huvilat rehottivat.
Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa virran reunalla.
Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä, joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.
Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan kuolemaan. Virginie."
Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa, että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."
Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten, sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien järkkymätöntä järjestystä häirittiin.
Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:
"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne (1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. — Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."