Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.
Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."
Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.
Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"
Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.
Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:
"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."
"En unohda, älä pelkää!"
Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.
Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.