"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän samppanjaa, se on mainion hyvää."
Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla miljoonat ovat mitättömiä."
Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."
Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut. Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.
Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään herrasväki de Marellen.
Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa, että te olette korvaamaton ystävä."
Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea. Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on aina pysytettävä erillään."
Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."
"Päätetty."
Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee sentään jotakin, kun on liikeälyä."