Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:
"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?
Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.
Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä heitä nyrkeillään.
Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta. Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon, jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?
He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.
Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään. Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami? Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken juomassa lasin viiniä."
Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.
Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi. Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.
Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.