Du Roy kysyi: "Onko Laurine yhä vihainen minulle?"
"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta puhutaan, hän menee tiehensä."
Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.
Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:
"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle huoneeni."
Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.
Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan. Kuulkaa, on välttämätöntä… aivan välttämätöntä, että saan puhua kanssanne tänä iltana… tai muuten… tai muuten… ette tiedä, mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"
Du Roy vastasi ylhäisesti:
"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne paikassa."
He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin, joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.