Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.
Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.
Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.
Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin. Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään onneaan Pariisista.
Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.
Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.
Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.
Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet. Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi, jossa oli vähän yhtä ja toista.
Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.
Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi silmäyksellä…