Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän kirjoitti:
"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska, väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi toipua…"
Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.
Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.
Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki…" Mutta enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut.
Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.
Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.
Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää, kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän alennustilan loppua.
Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään. Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja, noita ihmisen pelottavia serkkuja.
Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä, ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren jyskyttäessä ohimoissa.