Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, Suzanne."
Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.
Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei yhtään mitään."
Du Roy kääntyi kiihkeästi tyttöön päin ja sanoi aivan hänen korvaansa:
"Jos olisin vapaa, menisittekö silloin kanssani naimisiin?"
Suzanne vastasi vilpittömästi:
"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."
Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos… kiitos… pyydän teitä, älkää antako myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä teiltä. Lupaatteko?"
Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne kuiskasi: "Lupaan sen teille."
Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.