Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.
Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa, eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän, tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.
Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.
Komissaari kääntyi nopeasti ja katsoi Madeleinea suoraan kasvoihin:
"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty vaimo?"
Madeleine vastasi tukahtuneella äänellä:
"Niin olen, herra."
"Mitä teette täällä?"
Madeleine ei vastannut.
Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti. Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin minun on pakko itse ottaa selko asiasta."